Eilinen ilta meni kisatessa. Olin aivan varma, että nyt saadaan se viimeinen vaadittava nolla Kickin kanssa. Meidän menohan on ollut kaiken kaikkiaan tosi tasaista ja luotettavaa jo pitkään. Radat olivat helppoja ja oikeasti ykkösille soveltuvia. Latasin sisäistä painetta ihan kamalasti ja olin oman itseni näytön paikassa.
Ja arvata saattaa, eka rata pieleen. Kick jätti kepit kesken ja pudotti kaksi rimaa. Ei harmittanut, olihan meillä vielä toinen rata edessä. Sekin oli meghelppo, me selvitään tästä ja noustaan kakkosiin! Me niin saadaan se serti NYT. Jännitin ihan älyttömästi enne radalle menoa. Kick jäi hienosti lähtöön ja kävelin 2. ja 3. esteiden väliin. Kutsuin ja suoritus lähti käyntiin. Tehtiin ehkä parasta rataa ikinä! Kick irtosi, minä liikuin ja me molemmat nautittiin siitä hetkestä! Se oli flow:ta parhaimmillaan. Tullaan viimeisille esteille ja ajatus alkaa harhailemaan kohti punamustaa ruusuketta. Toiseksi viimeisenä esteenä rengas. Ajatus siitä, että renkaalle ei pidä häiritä koiraa: sanon estekäskyn myöhässä ja jätän ohjaamatta. Kick tulee ohi. Se pettymys. Taisin painaa kädet kasvoille ja kerätä itseni, tehtiin rata loppuun vitosella. Ei saakeli.
Ykkösluokka on alin luokka agilityssä ja siis radat kokeneelle ohjaajalle helppoja. Aina haveillaan, että "olisipas kiva kisata taas ykkösissä." Kyllä, ykkösissä on ihan mukavaa, mutta aina uuden koiran kanssa on erilaisia latauksia ja haasteita. Minulla se on kokonaan uusi rotu ja kokoluokka. Makseissa kisaamisen haastetta ei todellakaan osaa kuvitella, ennenkuin sen kokee. Vauhti on huimaa, laukka pitkää, esteet korkeita ja ennenkaikkea, taso on huikea.
Olin asettanut itselleni näytönpaikan. Halusin näyttää itselleni, että me tehdään se. Kuitenkaan ei tehty. Maalissa palkkasin Kickiä, mutta se näki mun olemuksesta, että olin ihan rikki. Oikeasti, meinasin purskahtaa itkuun! Ja siis kyseessä ykkösten kisat! Haloo. Onko joku kenties vähän turhan latautunut? Ei se niin vakavaa saa olla. Meidän neljännet kisat kuitenkin vasta. Nollaa haetaan siis vielä ykkösistä. Ja keskiviikkona, eli huomenna on Bean vuoro! Näin kaikissa kokoluokissa kisanneena täytyy kyllä yhtyä monen maksiohjaajan lausahdukseen siitä, että miniluokks vaan on todella paljon iisimpi. Medeissä saa jo koirakohtaisesti tehdä erilaisia ratkaisuja, mutta maksit joutuvat kyllä koville. Toki riippuu rodusta, mutta nopeat ja tykit ovat kyllä täysin toisella tavalla haastavia kuin esim. minit. Sori vaan. ;)
Anyway, Onneksi älysin lähteä tyhjäämään päätä (ja pyytämään Kickiltä anteeksi) metsään. Käveltiin Kickin kanssa metsässä ja annoin sille namia ja leikitin sitä lisää. Se on niin herkkä koira, että vaistoaa musta ihan kaiken. Sille ei pysty valehtelemaan omia tunteitaan. Muille voi. Ihmisille siis. Ihmismieli on kummallinen. Toiset näyttävät rennoilta kisoissa ja varmasti ovatkin. Minä näköjään jännitän näiden kaikkien vuosien jälkeen vieläkin aika paljon. Cindyn kanssa pääsin hyvään flowhun, joka on nyt siirtynyt Bean kanssa kisaamiseen. Bea pudottelee rimoja ja vika serti on antanut odotuttaa itseään aika kauan, johtuen sairastumisista sun muista syistä. Huomiselle lähden kyllä hyvin rennolla mielellä. Enää en edes osaa ladata harmia sen suuremmin pudonneisiin rimoihin. Bean agilityuran jatko on ollut niin useaan kertaan vaakalaudalla, että koen, että jokainen suoritettu rata on meille nautinto! Ei voi alkaa ottamaan paineita pudonneista rimoista tai tehdyistä virheistä. Koira tekee täysillä ja se osaa kaiken. Hukkaan heitetty helmi ehkä jonkun mielestä, me ollaan oltu kaksi parasta kautta lähes puoliksi saikulla, eikä koskaan päästy näyttämään sitä, mitä todellisuudessa osataan. Se ei saa silti haitata, koska huomenna mennään taas ja nautitaan!
Saan nähdä Bean ilmeen, kun se intopiukeena pääsee radalle! Antaa kaikkensa ja vielä enemmänkin! Saan olla etuoikeutettu, kun voin ohjata sitä. Se on upea koira. Kuten on Kick. Meillä on toivottavasti myös Kickin kanssa vielä tulevaisuudessa monet radat valloitettavana! Mahtava laji! Tunnelma voi latistua sekunnin sadasosassa, mutta onnistuneen radan jälkeen unohtuu kaikki! Ihan kaikki. Vaikka olisi kuinka väsynyt, hikinen, nälkäinen, kipeä tai muuten masentunut, niin ne kilpailun jälkeiset endorfiinit ovat mahtavia. Tämä on kuin huumetta.
Kun muistelen lauantaista voittorataa, joka tehtiin hyvin varmalla ja tarkalla otteella, oli se mun oma lataus ehkä koiran paras palkka. Toki se leikki ihan erilaisella draivillakin mun kanssa, kun olin itse kuin seitsemännessä taivaassa. Samoin oli koira. Se heijastaa mua kuin peili. Agility. Vaikeaa, mutta niin upeaa.
Tahdon erikseen kiittää jokaista nelijalkaistani, jotka olette opettaneet mulle paljon nöyryyttä, anteeksiantoa, iloa, onnea, tsemppiä, hermoja, keskittymistä, tarkkuutta ja kaikkea mahdollista. Kunnon hehkutusteksti, mutta antaa mennä!
Bea
Kick
Cindy
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti