lauantai 31. elokuuta 2013

Kenen syy?

Heippistä!

Tänään käytiin Purinalla pienessä flunssan alussa kisailemassa sekä Kickin että ystäväni Tanjan sheltin, Milin kanssa. Molemmilla likoilla mentiin kaksi rataa. Tuloksilla ei juhlittu, mutta neljästä juostusta radasta kolme oli oikein kivoja. Kick hakee vikaa nollaansa ykkösistä ja Millille nuo olivat kakkosten avauskisat. Ollaan Millin kanssa treenattu vain kerta ennen tämänpäiväisiä, mutta olen koutsinut Tanjaa ja Milliä jo pidempään, joten tiesin aika hyvin, miten tuo pieni trikkikiituri toimii. :) 

Joitain huolimattomuusmokia tapahtui ja ekalla radalla, joka oli mielestäni hieman vaikea mun ja Kickin tämänhetkiseen tasoon nähden, meni pakka ihan sekaisin... Ja kun se rytmi katoaa, on loppurata aivan kaaoksessa. :) tittidii, eipä haittaa! Meillä oli mukavaa! Harmillisesti kaikki kisaajat eivät lajin luonteesta ja jännityksestä johtuen muista agilityn syvintä tarkoitusta, nimittäin yhteistä hauskanpitoa oman koiran kanssa. Syytellään koiran paineistumista, lähtöongelmia, huonoja kontakteja ja ties mitä. Aina löytyy syitä miljoona, miksi epäonnistuttiin. Vihaan myös jossittelua, vaikka itsekin tulee tulostauluja joskus vilkuiltua; "jos se rima ei ois pudonnu, oltais voitettu." Tai sitten ei. Turhaa miettiä, että jos tädillä ois munat, se ois setä -tyyliin. Miksi pitää selitellä ääneen epäonnistumistaan? Aina pitää löytää hirmuinen kasa syitä, miksi ei tänään onnistuttu. Eikö voitais ottaa peili käteen ja sanoa mielummin rehellisesti itselllemme: "minä mokasin tuon kohdan, koska olin myöhässä/näytin väärin/ en ohjannut/ en ole opettanut ohjausta koiralleni yms." Tuskin kenenkään agilityä lajina harrastavan koira on syntyessään osannut kaikkea. Me itse opetamme koirallemme taidot ja toivon mukaan kehitymme siinä lomassa. Jokainen koira opettaa meille jotain uutta lajin luonteesta ja lajihan on mennyt huimasti eteenpäin viimeisten vuosien aikana.

Nykyisin kommentoidaan paljon ykkösluokan ratojen eritasoisuutta ja sitä, miten eri tuomarit tai tuomariharjoittelijat kokevat radat (vaikea vs ei-vaikea). Olen ollut itsekin eritasoisilla ykkösten radoilla, joista osa on tosiaan ollut hyvinkin ei ykkösluokkaa ja osa oikein kelpoja ykkösten ratoja. Jokaisella on oikeus mielipiteeseensä, mutta rataa kun ei koskaan etukäteen voi tietää... On otettava se, mitä eteen lätkäistään ja pyrittävä asennoitumaan siihen haasteena. Jos myrkyttää oman ajatusmaailmansa jo ennen rataa, on peli menetetty. Asennetta siis kehiin!

Mutta vielä enemmän näen punaista siitä, että syytetään koiraa ties mistä. Okei, tiedän, että koirissa on eroja ja osa koirista vetää kisoissa hirveät kiekat, toinen saattaa toimia paremmassa vireessä ja kolmas saattaa paineistua. Koiraa on kuitenkin täysin turha syyttää mokista, jotka me itse omalla käytöksellämme aiheutamme. Mietitäänpä lähtöongelmaa. Sanotaan, että "fiilis meni jo ennen radalle menoa, kun koira ei pysy kuitenkaan lähdössä." Wtf?? Miksi kisoihin on ilmottu tai miksi radalle mennään huonolla fiiliksellä? Mitä siinä saavutetaan? Ei yhtään mitään hyvää ainakaan. Pahimmassa tapauksessa koira jää omilleen, kun ohjaaja on kireä ja näin on oravanpyörä valmis. Koira tarvitsee johdonmukaista käyttäytymistä ohjaajaltaan/omistajaltaan. On jälleen otettava peili käteen ja kurkistettava omaan itseen, että miksi se koira ei pysy lähdössä? Mitä minä olen tehnyt, että koira on epävarma. Todennäköisesti syy löytyy omasta toimintatavasta, joka on mahdollisesti tiedostamaton. Tällöin olisi osattava katsoa videolta omia suorituksiaan, objektiivisesti. 

Ei ole helppoa myöntää olevansa väärässä. Minä myönnän, että olen treenannut hyvin vähän tänä kesänä ja Kickin kontaktit vapautan omasta liikkeestäni sanallisen käskyn lisäksi. Tämänhetkiseen tasoomme ja elämäntilanteeseemme nähden olen tyytyväinen ja tiedän läksymme. En yritä olla yli-ihminen, vaan tiedän treenilistamme olevan varsin pitkä. Olen kuitenkin Bean jatkuvien sairaslomien takia joutunut kääntämään kelkkaani agilityn harrastamisen suhteen niin moneen kertaan, että olen alkanut nauttimaan erilaisien puutteiden treenaamisesta ihan eri tavalla. Otan asiat haasteina ja ja positiivisin mielin. Tämä on tuottanut myös tulosta ja perfektionistisen agilityfanaatikon luonteen omaavana olen myös ehkäpä kehittynyt ohjaajana jonkin verran. Kick on ollut sellainen koira, joka ei kestä virheitä, siis niitä virheitä, jotka minä omalla puutteellisella toiminnallani aiheutan ja ulospäin näytän. Kick ei myöskään kestä kovin suurta määrää toistoja. Megatiukkaa kaarretta tärkeämpi on kuitenkin eheä suoritus. Siinä vaiheessa, kun nollia alkaa tippumaan enenemässä määrin, voidaan puhua suoritusvarmuudesta, muuallakin kuin omasuunnittelemissa treeneissä, jotka saadaan treenien lopuksi "nollalla läpi." Toki tiukkoja ohjauksia ja täydellisiä ajoituksia täytyy treenata jatkuvasti ja niihin pyritään, mutta on mielestäni valheellista ja turhaa kiinnittää huomiota vääriin asioihin. Jos mölliradan suorat luulutukset ja helpot radat eivät suju, on ehkä pään seinään hakkaamista mennä jonkun ns. Huippukoutsin tekniikkatreeniin hinkkaamaan 35 radan tekniikkapätkää. 

Ohhoh, tulipas tästäkin kirjoituksesta varsin särmikäs. Tarkoituksenani ei ole haukkua ohjaajia, vaan avata silmät siihen, minkä takia me lajia harrastamme. Minä ainakin harrastan agilityä siitä syystä, että se on hauskaa ja koiranikin siitä kovasti nauttivat! Kisat ja kaikki muu ovat plussaa. Kisoissa käydään tsekkaamassa treenin tulos, kisaaminen ei ole kuitenkaan itse tarkoitus. Palkataan ne koirat jokaisen radan päätteeksi, vaikka olisikin hylky alla. Jos koira ei toimi oman toiveen mukaisesti, on aika pohtia syitä siihen. Koira ei halua tieten tahtoen olla omistajalleen ilkeä. Kyse voi olla vaan väärinymmärryksestä, joka johtuu useinmiten ohjaajan ristiriitaisuudesta. 

Live, love and agility! 

Kick näyttää asennetta viime kesältä!

Syysterkuin,

Helzy & otukset

keskiviikko 14. elokuuta 2013

Kokorasismia, vaiko sokeita omistajia?

Luin Shetlanninlammaskoirien Fb-palstalta ikävästä tapahtumasta, jossa irrallaan ollut Saksanpaimenkoira oli hyökännyt pihastaan pienen Sheltin päälle ja raadellut tämän pahasti. Sydäntä riipaisi lukea pienen koiran koettelemuksista, mutta samalla nettikirjoittelun tuomat "tunnekuohujen" vallassa kirjoitetut tekstit saivat sappeni kuohumaan. 

Meillä asuu sekä kaksi Shetlantilaista että Belkkari, eli ikäänkuin molempiin kasteihin kuuluvia potentiaalisia otuksia. Kickin ollessa nuorempi, viime talvena, se koetteli omaa asemaansa lauman pohjimmaisena ja kävi pari kertaa Cindyyn kiinni. Tilanteen saattoi laukaista pallonheitto niin, että Kick oli jo väsynyt ja vietti löi läpi, jolloin se näki pienen sheltin saaliina. Me selvittiin näistä muutamasta tilanteesta kovalla mölinällä, kurinpidolla, muutamalla reiällä ja kolahtaneilla itsetunnoilla. Thank god. 

Nämä erittäin kurjat kokemukset ovat kuitenkin takanapäin ja kasvattaneet minua koiranomistajana valtavasti. Minun tehtävänäni on osoittaa kullekin koiralle oma paikkansa laumassa ja ottaa koirien eri ikä- ja kehitysvaiheet huomioon. Minun tehtäväni on huolehtia, että jokainen saa elää turvallista elämää meidän perheessämme. On osattava olla johdonmukainen ja lukea koiraansa, ennakoida ja välttää turhia tapahtumia, joita koira ei pahimmassa tapauksessa unohda koskaan. 

Monesti kirjoitellaan, että "miksei isojen koirien omistajat älyä pitää koiriaan kiinni?!" Minua korpeaa jatkuva isojen koirien syyttely. Toki iso koira saa paljon pahempaa jälkeä aikaan hyökätessään, kuin pikkukoira. Se on sanomattakin selvää ja olen asiasta sitä mieltä, että ison koiran omistajan tulee olla erityisen tarkka lemmikkinsä kanssa eläessään. Kuitenkin pienten koirien omistajilla on ihan yhtä suuri vastuu huolehtia omasta lemmikistään. 

Usein lenkillä tulee vastaan myös pieniä koiria, jotka saattavat käytöksellään provosoida muita koiria, koosta riippumatta. Koira on eläin ja toimii vaistonvaraisesti. Pienen koiran huono käytös voidaan sivuuttaa nykäisemällä hihnasta. "Se on niin pieni, uhotkoon, noh noh." En usko, että koira kuitenkaan osaa kokoaan käsittää samalla tavalla kuin ihminen. Onhan isomman koiran vastaavanlainen käytös paljon voimakkaamman näköistä ja provosoivampaa. Näin ihmissilmään. Molemmat käytökset ovat yhtä anteeksiantamattomia. 

Kesälomareissulla eräässä saaressa meitä vastaan tuli haukkuen heeleruros.  Ennenkuin meidän Belkkari kerkesi edes niskakarvat nostaa pystyyn, olin häätänyt pienen koiran tiehensä. Omistajat tulivat ulos grillikodasta ja katsoivat minua kovin vihaisesti. Katsokoot. Minä tiedän, että olisin joutunut maksumiehen rooliin, jos Kick olisi antanut palautteen pienelle koiralle, vaikka meidän Malinois olikin hihanssa. Ainahan se on ison koiran vika, tilanteen aloittajasta viis. Toki vapaana olevan koiran omistaja lienee olevan aina ns. maksumies. 

Jokaisen tulisi siis valita sellainen koira itselleen (monelle sopisi ikäväkyllä hyvin helppohoitoinen lelukoira), jonka kykenee kouluttamaan ja jonka hallitsee. Myönnän itsekin, että minulla on ollut haasteita ison koiran kanssa, mutta oppi ja halu oppia lisää, ovat siivittäneet meidät pidemmälle ja viisaammiksi. Se, minkä kukin kokee "hallitsemiseksi", lieneekin suurin ongelma koiran valitsemisessa. 

Toivon sydämestäni, että jokainen osaisi katsoa omia koiriaan ja omia koulutustaitojaan objektiivisesti, sekä tarvittaessa kouluttautumaan lisää. On erittäin epäkypsää nähdä toisten koirissa jatkuvasti vikaa ja omat koirat kullannuppuina. Ne ovat kaikki kuitenkin eläimiä, osat vietikkäämpiä kuin toiset. Me olemme ne vapaaehtoisesti hankkineet rikastuttamaan arkeamme, joten me vastaamme niiden käytöksestä. Jokaiselle koiranomistajalle oma koira on kuitenkin rakkain.


Mukavia ja turvallisia syyspäiviä kaikille koirille tasapuolisesti,

- Heli, sheltit Cindy ja Bea sekä belkkari Kick


"Ystävän lämpö ja läheisyys ei tunne kokoeroja" -Bea&Kick

tiistai 6. elokuuta 2013

Kilpailemisen haasteet


Eilinen ilta meni kisatessa. Olin aivan varma, että nyt saadaan se viimeinen vaadittava nolla Kickin kanssa. Meidän menohan on ollut kaiken kaikkiaan tosi tasaista ja luotettavaa jo pitkään. Radat olivat helppoja ja oikeasti ykkösille soveltuvia. Latasin sisäistä painetta ihan kamalasti ja olin oman itseni näytön paikassa.

Ja arvata saattaa, eka rata pieleen. Kick jätti kepit kesken ja pudotti kaksi rimaa. Ei harmittanut, olihan meillä vielä toinen rata edessä. Sekin oli meghelppo, me selvitään tästä ja noustaan kakkosiin! Me niin saadaan se serti NYT. Jännitin ihan älyttömästi enne radalle menoa. Kick jäi hienosti lähtöön ja kävelin 2. ja 3. esteiden väliin. Kutsuin ja suoritus lähti käyntiin. Tehtiin ehkä parasta rataa ikinä! Kick irtosi, minä liikuin ja me molemmat nautittiin siitä hetkestä! Se oli flow:ta parhaimmillaan. Tullaan viimeisille esteille ja ajatus alkaa harhailemaan kohti punamustaa ruusuketta. Toiseksi viimeisenä esteenä rengas. Ajatus siitä, että renkaalle ei pidä häiritä koiraa: sanon estekäskyn myöhässä ja jätän ohjaamatta. Kick tulee ohi. Se pettymys. Taisin painaa kädet kasvoille ja kerätä itseni, tehtiin rata loppuun vitosella. Ei saakeli.

Ykkösluokka on alin luokka agilityssä ja siis radat kokeneelle ohjaajalle helppoja. Aina haveillaan, että "olisipas kiva kisata taas ykkösissä." Kyllä, ykkösissä on ihan mukavaa, mutta aina uuden koiran kanssa on erilaisia latauksia ja haasteita. Minulla se on kokonaan uusi rotu ja kokoluokka. Makseissa kisaamisen haastetta ei todellakaan osaa kuvitella, ennenkuin sen kokee. Vauhti on huimaa, laukka pitkää, esteet korkeita ja ennenkaikkea, taso on huikea. 

Olin asettanut itselleni näytönpaikan. Halusin näyttää itselleni, että me tehdään se. Kuitenkaan ei tehty. Maalissa palkkasin Kickiä, mutta se näki mun olemuksesta, että olin ihan rikki. Oikeasti, meinasin purskahtaa itkuun! Ja siis kyseessä ykkösten kisat! Haloo. Onko joku kenties vähän turhan latautunut? Ei se niin vakavaa saa olla. Meidän neljännet kisat kuitenkin vasta. Nollaa haetaan siis vielä ykkösistä. Ja keskiviikkona, eli huomenna on Bean vuoro! Näin kaikissa kokoluokissa kisanneena täytyy kyllä yhtyä monen maksiohjaajan lausahdukseen siitä, että miniluokks vaan on todella paljon iisimpi. Medeissä saa jo koirakohtaisesti tehdä erilaisia ratkaisuja, mutta maksit joutuvat kyllä koville. Toki riippuu rodusta, mutta nopeat ja tykit ovat kyllä täysin toisella tavalla haastavia kuin esim. minit. Sori vaan. ;)

Anyway, Onneksi älysin lähteä tyhjäämään päätä (ja pyytämään Kickiltä anteeksi) metsään. Käveltiin Kickin kanssa metsässä ja annoin sille namia ja leikitin sitä lisää. Se on niin herkkä koira, että vaistoaa musta ihan kaiken. Sille ei pysty valehtelemaan omia tunteitaan. Muille voi. Ihmisille siis. Ihmismieli on kummallinen. Toiset näyttävät rennoilta kisoissa ja varmasti ovatkin. Minä näköjään jännitän näiden kaikkien vuosien jälkeen vieläkin aika paljon. Cindyn kanssa pääsin hyvään flowhun, joka on nyt siirtynyt Bean kanssa kisaamiseen. Bea pudottelee rimoja ja vika serti on antanut odotuttaa itseään aika kauan, johtuen sairastumisista sun muista syistä. Huomiselle lähden kyllä hyvin rennolla mielellä. Enää en edes osaa ladata harmia sen suuremmin pudonneisiin rimoihin. Bean agilityuran jatko on ollut niin useaan kertaan vaakalaudalla, että koen, että jokainen suoritettu rata on meille nautinto! Ei voi alkaa ottamaan paineita pudonneista rimoista tai tehdyistä virheistä. Koira tekee täysillä ja se osaa kaiken. Hukkaan heitetty helmi ehkä jonkun mielestä, me ollaan oltu kaksi parasta kautta lähes puoliksi saikulla, eikä koskaan päästy näyttämään sitä, mitä todellisuudessa osataan. Se ei saa silti haitata, koska huomenna mennään taas ja nautitaan! 

Saan nähdä Bean ilmeen, kun se intopiukeena pääsee radalle! Antaa kaikkensa ja vielä enemmänkin! Saan olla etuoikeutettu, kun voin ohjata sitä. Se on upea koira. Kuten on Kick. Meillä on toivottavasti myös Kickin kanssa vielä tulevaisuudessa monet radat valloitettavana! Mahtava laji! Tunnelma voi latistua sekunnin sadasosassa, mutta onnistuneen radan jälkeen unohtuu kaikki! Ihan kaikki. Vaikka olisi kuinka väsynyt, hikinen, nälkäinen, kipeä tai muuten masentunut, niin ne kilpailun jälkeiset endorfiinit ovat mahtavia. Tämä on kuin huumetta. 

Kun muistelen lauantaista voittorataa, joka tehtiin hyvin varmalla ja tarkalla otteella, oli se mun oma lataus ehkä koiran paras palkka. Toki se leikki ihan erilaisella draivillakin mun kanssa, kun olin itse kuin seitsemännessä taivaassa. Samoin oli koira. Se heijastaa mua kuin peili. Agility. Vaikeaa, mutta niin upeaa.

Tahdon erikseen kiittää jokaista nelijalkaistani, jotka olette opettaneet mulle paljon nöyryyttä, anteeksiantoa, iloa, onnea, tsemppiä, hermoja, keskittymistä, tarkkuutta ja kaikkea mahdollista. Kunnon hehkutusteksti, mutta antaa mennä!
Bea

Kick

Cindy

maanantai 5. elokuuta 2013

Kickin kolmannet viralliset

Jepa, eli käytiin la kotikapungin kisoissa PORSK:n 20v juhlakisoissa siis. Eka rata meni aivan hanurilleen ja siitä hyl, itseasiassa meidän eka sellainen virallisista. Tokalle radalle kasasin itseni ja tuloksena nollavoitto! 
Aivan upee fiilis oli voittaa! Vaikka oli pienet kisat yms yms, niin se ei vähennä fiilistä! :) Radat oli suht haastavia ja paljon ansaesteitä. Tein omat valintani ja toimivat tuolla B-radalla ainakin! Vika rata oli suht haastava hypäri ja Kickin eka hypäri vieläpä. Ja kolmas startti, eka kertaa kolmella radallakin. Testasin sen kisakestävyyttä, kun nyt odotteluajat olivat inhimilliset, johtuen pienestä kisaajamäärästä. Loppusuoran alussa jäädyin paikalleni ja olin koiran tiellä, joten yksi rima tuli alas. Ei siis muuta, nolla oli hyvin lähellä jälleen. Loppusuora meni aivan nappiin ja Kick irtosi hienosti! Kun huusin eteen, se bongasi hihnan maalista ja juoksi sinne! Hehheh. Ei ehkä kaikkien sääntöjen mukaista, mutta meidän onni! 

Kick on osoittautunut mulle sopivaksi agimaliksi ja ai että mä nautin sen kanssa tekemisestä! Voin luottaa siihen ja tiedän meidän tason. Aivan upea koira! Sitä ei voi hehkuttaa tarpeeksi:) 

Tänään mennään Kotkaan kisaamaan kahden startin verran Kickin kanssa, katsotaan miten homma sujuu. Keskiviikkona kisaillaan sitten Bean kanssa samoissa geimeissä. Nyt on kisakärpänen puraissut ja agility maistuu! Agility on iha täysin fiilislaji, vaikka toki tekniikat ja esteet täytyy hallita. Mulla on ollut enemmän ja vähemmän agimasista silloin tällöin, mutta nyt talvikuvioiden selvennyttyä oma fiilis on myös noussut!

Paljastetaan nyt, että me treenataan ensi talvi PORSK:n hallilla ja siellä vedän ryhmääkin. Vaikka seura on pieni yms yms, on niillä tarjota mulle vapaata halliaikaa sekä halli on meiltä alle 2km:n päässä!! Ei voi olla käyttämättä tilaisuutta hyväksi:) BAT:ia edustan kyllä ainakin toistaiseksi, vaikken siellä treenaakaan. Itse en ymmärrä sellaista, että jos annat ison koulutuspanoksen seuralle, niin niitä pisteitä ei voida korreloida esim kisatyöpisteiksi tms. Seuran perusta on kuitenkin toimivat koulutustyhmät ja jokainen tietää, millaisia haasteita omatoimiryhmät teettävät. Ihanteellisina ne voivat toimia, mutta eivät vältsyy aina. Myös se, ettei ole vakkarikoutseja tai että palkataan ulkopuolisia, tuovat omat haasteensa. Itsellä ei ole tällä hetkellä opiskelijana varaa maksaa talvikaudesta normiryhmässä koutseineen jotain 400euroa plus vapaaharkka-avaimesta 140€, jota en voi edes käyttää, koska en ajele kahta kertaa porvoo-vantaa väliä. 

Pakko oli yksinkertaisesti miettiä kokonaisuutta ja onhan se kieltämättä aika luksus, että on aksahalli alle 2 km:n päässä! :) Lähtökohtaisestihan mä vaihdoin ihahista pois turhaan, vaikka olin vaihtoa miettinyt, mutta näin kokonaiskuvaa ajatellen, oli tyhmä veto mennä HAU:hun juuri huonoon aikaan. Vuodessa meni halli käyttökieltoon ja muutakin alamäkeä oli. Jengi vaihtoi BAT:n, niin minäkin. Tollo. Ei se nyt niin ruusuista sielläkään ole, varsinkaan kun ei harrasta terrierejä. Mutta hyvä halli ja meillä oli kyllä todella toimiva ryhmä viime kevään! Sitä kadotettua fiilistä sai hyvin takaisin, kun ryhmä toimi! :) Vaikka Bea oli saikulla ym. 

Nyt on kuitenkin uudet tuulet! Katsotaan, mitä ensi talvi tuo tullessaan! Nyt mulla ei ole siis mitään ohjattuja treenejä, joten täytyy katsoa, että miten erilaiset täsmäkoulutukset tuovat mulle eväitä ja läksyjä. :) Onneksi on ihan tosi paljon agikavereita ympäri Uuttamaata, joten aina jostain saa varmasti treeni-ideoita ja -seuraa. Elikkäs täst on hyvä jatkaa!