Tänään käytiin Purinalla pienessä flunssan alussa kisailemassa sekä Kickin että ystäväni Tanjan sheltin, Milin kanssa. Molemmilla likoilla mentiin kaksi rataa. Tuloksilla ei juhlittu, mutta neljästä juostusta radasta kolme oli oikein kivoja. Kick hakee vikaa nollaansa ykkösistä ja Millille nuo olivat kakkosten avauskisat. Ollaan Millin kanssa treenattu vain kerta ennen tämänpäiväisiä, mutta olen koutsinut Tanjaa ja Milliä jo pidempään, joten tiesin aika hyvin, miten tuo pieni trikkikiituri toimii. :)
Joitain huolimattomuusmokia tapahtui ja ekalla radalla, joka oli mielestäni hieman vaikea mun ja Kickin tämänhetkiseen tasoon nähden, meni pakka ihan sekaisin... Ja kun se rytmi katoaa, on loppurata aivan kaaoksessa. :) tittidii, eipä haittaa! Meillä oli mukavaa! Harmillisesti kaikki kisaajat eivät lajin luonteesta ja jännityksestä johtuen muista agilityn syvintä tarkoitusta, nimittäin yhteistä hauskanpitoa oman koiran kanssa. Syytellään koiran paineistumista, lähtöongelmia, huonoja kontakteja ja ties mitä. Aina löytyy syitä miljoona, miksi epäonnistuttiin. Vihaan myös jossittelua, vaikka itsekin tulee tulostauluja joskus vilkuiltua; "jos se rima ei ois pudonnu, oltais voitettu." Tai sitten ei. Turhaa miettiä, että jos tädillä ois munat, se ois setä -tyyliin. Miksi pitää selitellä ääneen epäonnistumistaan? Aina pitää löytää hirmuinen kasa syitä, miksi ei tänään onnistuttu. Eikö voitais ottaa peili käteen ja sanoa mielummin rehellisesti itselllemme: "minä mokasin tuon kohdan, koska olin myöhässä/näytin väärin/ en ohjannut/ en ole opettanut ohjausta koiralleni yms." Tuskin kenenkään agilityä lajina harrastavan koira on syntyessään osannut kaikkea. Me itse opetamme koirallemme taidot ja toivon mukaan kehitymme siinä lomassa. Jokainen koira opettaa meille jotain uutta lajin luonteesta ja lajihan on mennyt huimasti eteenpäin viimeisten vuosien aikana.
Nykyisin kommentoidaan paljon ykkösluokan ratojen eritasoisuutta ja sitä, miten eri tuomarit tai tuomariharjoittelijat kokevat radat (vaikea vs ei-vaikea). Olen ollut itsekin eritasoisilla ykkösten radoilla, joista osa on tosiaan ollut hyvinkin ei ykkösluokkaa ja osa oikein kelpoja ykkösten ratoja. Jokaisella on oikeus mielipiteeseensä, mutta rataa kun ei koskaan etukäteen voi tietää... On otettava se, mitä eteen lätkäistään ja pyrittävä asennoitumaan siihen haasteena. Jos myrkyttää oman ajatusmaailmansa jo ennen rataa, on peli menetetty. Asennetta siis kehiin!
Mutta vielä enemmän näen punaista siitä, että syytetään koiraa ties mistä. Okei, tiedän, että koirissa on eroja ja osa koirista vetää kisoissa hirveät kiekat, toinen saattaa toimia paremmassa vireessä ja kolmas saattaa paineistua. Koiraa on kuitenkin täysin turha syyttää mokista, jotka me itse omalla käytöksellämme aiheutamme. Mietitäänpä lähtöongelmaa. Sanotaan, että "fiilis meni jo ennen radalle menoa, kun koira ei pysy kuitenkaan lähdössä." Wtf?? Miksi kisoihin on ilmottu tai miksi radalle mennään huonolla fiiliksellä? Mitä siinä saavutetaan? Ei yhtään mitään hyvää ainakaan. Pahimmassa tapauksessa koira jää omilleen, kun ohjaaja on kireä ja näin on oravanpyörä valmis. Koira tarvitsee johdonmukaista käyttäytymistä ohjaajaltaan/omistajaltaan. On jälleen otettava peili käteen ja kurkistettava omaan itseen, että miksi se koira ei pysy lähdössä? Mitä minä olen tehnyt, että koira on epävarma. Todennäköisesti syy löytyy omasta toimintatavasta, joka on mahdollisesti tiedostamaton. Tällöin olisi osattava katsoa videolta omia suorituksiaan, objektiivisesti.
Ei ole helppoa myöntää olevansa väärässä. Minä myönnän, että olen treenannut hyvin vähän tänä kesänä ja Kickin kontaktit vapautan omasta liikkeestäni sanallisen käskyn lisäksi. Tämänhetkiseen tasoomme ja elämäntilanteeseemme nähden olen tyytyväinen ja tiedän läksymme. En yritä olla yli-ihminen, vaan tiedän treenilistamme olevan varsin pitkä. Olen kuitenkin Bean jatkuvien sairaslomien takia joutunut kääntämään kelkkaani agilityn harrastamisen suhteen niin moneen kertaan, että olen alkanut nauttimaan erilaisien puutteiden treenaamisesta ihan eri tavalla. Otan asiat haasteina ja ja positiivisin mielin. Tämä on tuottanut myös tulosta ja perfektionistisen agilityfanaatikon luonteen omaavana olen myös ehkäpä kehittynyt ohjaajana jonkin verran. Kick on ollut sellainen koira, joka ei kestä virheitä, siis niitä virheitä, jotka minä omalla puutteellisella toiminnallani aiheutan ja ulospäin näytän. Kick ei myöskään kestä kovin suurta määrää toistoja. Megatiukkaa kaarretta tärkeämpi on kuitenkin eheä suoritus. Siinä vaiheessa, kun nollia alkaa tippumaan enenemässä määrin, voidaan puhua suoritusvarmuudesta, muuallakin kuin omasuunnittelemissa treeneissä, jotka saadaan treenien lopuksi "nollalla läpi." Toki tiukkoja ohjauksia ja täydellisiä ajoituksia täytyy treenata jatkuvasti ja niihin pyritään, mutta on mielestäni valheellista ja turhaa kiinnittää huomiota vääriin asioihin. Jos mölliradan suorat luulutukset ja helpot radat eivät suju, on ehkä pään seinään hakkaamista mennä jonkun ns. Huippukoutsin tekniikkatreeniin hinkkaamaan 35 radan tekniikkapätkää.
Ohhoh, tulipas tästäkin kirjoituksesta varsin särmikäs. Tarkoituksenani ei ole haukkua ohjaajia, vaan avata silmät siihen, minkä takia me lajia harrastamme. Minä ainakin harrastan agilityä siitä syystä, että se on hauskaa ja koiranikin siitä kovasti nauttivat! Kisat ja kaikki muu ovat plussaa. Kisoissa käydään tsekkaamassa treenin tulos, kisaaminen ei ole kuitenkaan itse tarkoitus. Palkataan ne koirat jokaisen radan päätteeksi, vaikka olisikin hylky alla. Jos koira ei toimi oman toiveen mukaisesti, on aika pohtia syitä siihen. Koira ei halua tieten tahtoen olla omistajalleen ilkeä. Kyse voi olla vaan väärinymmärryksestä, joka johtuu useinmiten ohjaajan ristiriitaisuudesta.
Live, love and agility!
Kick näyttää asennetta viime kesältä!
Syysterkuin,
Helzy & otukset
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti