Me lähdettiin Kick:n kanssa lauantaiaamuna ajelemaan aikaisin koti Janakkalaa. Tein perjantai-iltana pieniä mentaaliharjoitteita, joita oltiin tehty I-HAH:n arvokisaleirillä viimekaudella. Paperit putkahtivat esii kuin tarkoitettuna Kick:n kisakansion välistä, kun laittelin liikuntaseteleitä valmiiksi la-aamua varten perjantai-iltana. Lueskelin läpi muistiinpanojani ja totesin, että me ollaan menty seuraavalle levelille, kuten olin ennustanutkin. Jo se toi hyvää ja varmaa fiilistä itselle. Olin kirjottanut lapulle, että mitä vaaditaan, jotta päästään seuraavalle askelmalle, loputtomien rappusten nousussa. JuoksuA on tosin hieman vielä ei-niin-varma, mutta sevaa vaatii toki hurjan paljon työtä. Minulle tuli varmempi ja lämpimämpi olo. Kisat ei nostattaneet pulssia tai hikoiluttaneet käsiä samalla tavalla kuin yleensä.
Kisa-aamuna heräsin ajoissa ja aloin pakkailemaan koriin kamoja. Evästä, Fitdogia, herkkuja, vaatteita ja rutkasti hyvää mieltä! Kick sai aamupalan ja lähdettiin kohti Janakkalaa. Matkaa meiltä kertyi reilun tunnin ajon verran. Mulla oli koko ajan jotenkin tosi hyvä olla, ei yhtään ahdistanut ajatus kisaradalle menosta. Meillä oli kuitenkin neljä starttia edessä. Kisoissa oli pari seurakaveria, joten yksinkään ei tarvinnut olla. Kävin tutustumassa rataan ja se tuntui ihan ok:lta. Lämpättiin ja tehtiin meidän vakkarirutiinit.
Mentiin radalle, Kick tuntui yllättävän rauhalliselta. Alkuradasta se tuntui hitaalta jopa! No, rimat pysyivätkin yllä jo heti alkuunsa, "nyt pitää hoitaa tää kotiin," ajattelin. Hukkasin koiran yhdessä kohtaa, mutta sain korjattua linjan ilman kieltoa. Jatkettiin rataa, kunnes mun suunnitelmat meni lennosta muuttoon, kun aloinkin hieman varomaan rimoja. No, meni se takaa ohjattunakin. Kick piti rimat loppuun asti ylhäällä. Tultiin maaliin: ME TEHTIIN SE! Me tehtiin nolla! Ei nopein, ei hienoin, mutta virheetön rata! Olin niin käsittämättömän onnellinen, että purskahdin itkuun. Kickiä alkoi tässä vaiheessa hävettämään. "Äiti, skarppaa." Äiti ei skarppaa nyt mitään, äiti on onnellinen. Mentiin ulos fiilistelemään, itkua ei vaan voinut pidättää. Olin ajatellut, että itseni tuntien jotain tällaista saattaisi jopa tapahtua nollaradan tullessa, mutta että tällä volyymillä...
Me ollaan tehty duunia, ihan hitosti duunia. Nyt se palkittiin. Sijoitus oli vasta 11, mutta sillä ei ole merkitystä. Kaksi seuraavaa rataa oli suht ok. Tokalta radalta tuli rima ja pieni sähellyskielto. Seuraavalta Hyl. Puomiakin täytyy nyt treenata ihan toden teolla. No, vikalle radalle Suomalaisen Jari ei ollutkaan laittanut puomia, WOW! A:sta kun jotenkin selviäisi, niin ois jees. No, ei se nätti todellakaan ollut ja spekuloida voi, osuiko vaiko ei. Seurakaveri Jonna jäi seuraksi vikalle radalle ja sanoi mulle tsemppinä, että tää on ihan teidän rata. Mä kelasin, että miksi ei? Todellakin, juostaan lujaa ja ollaan alussa huolellisia. Me mentiin radalle ja homma toimi. Loppusuorilla huusin vaan ETEEN ETEEN ja Kirsti laittoi tassua lippaan ja meni! Asia kunnossa. Nollalla maaliin. En edes tiennyt, ettei saatu virhettä A:lta. Cool. Sijoituskin huikeesti 3/49!!! Tästä on niin siisti jatkaa!
Kick poseeraa snadin coolisti. "Eihä täs ny mitää."
Kiitos Kick, että olet olemassa ja että me voidaan yhdessä kokea näitä fiilareita. Kiitos myös kaikille mun ystäville ja rakkaille, jotka ovat aidosti olleet tässä meidän rinnalla ja jakaneet ilot ja huolet. Olette mulle tärkeitä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti