Meidän elämässä on tapahtunut hurjan paljon kaikkea kivaa: ollaan muutettu vähän landemmalle ja se onkin tuonut mukanaan monia juttuja. Kuten esimerkiksi isomman pihan, jossa koirien on kiva juosta. Väittäisinpä jopa, että mummokoila-Cippekin on hieman paremmassa fyysisessä kuosissa! :) Voisipa samaa sanoa omistajastaan. Urheiluintoa ei ole hetkeen kyllä tässä osoitteessa näkynyt. Vähän valoisampaan suuntaan ollaan kuitenkin menty. Haluaisin itsestäni takaisin sen sporttisemman version, viihdyin siinä elämäntavassa huomattavasti paremmin kuin tässä tämänhetkisessä. Miksen sitten ole mitään asialle tehnyt? Erinomainen kysymys, johon ei ehkä ole muuta vastausta kuin että, koska olen laiska...
No, eipä sen enempää siitä aiheesta. Me ollaan Kick:n kanssa treenailtu juoksuA:ta kevät ja yhdet kisatkin käytiin jo Mikkelissä testaamassa. Koira tekis täydellisiä yhden osuman juoksareita, mutta se on mun mielestäni liian rankka tapa suorittaa pitkässä juoksussa, joten pumpperilla me haetaan sitä nätimpää kahden osuman tekniikkaa. Kikin laukka on vaan aika pitkä, joten luonnostaan se todella mieluusti tekisi tuota yhtä osumaa. *facepalm
Juoksariproggista suunnitteleville pienenä vinkkinä: ottakaa eri metodeista selvää. Soveltakaa omalle koirallenne. Lähes koskaan mikään tekniikka ei mene, kuten oppikirjassa, vaan saattaa joutua yhdistelemään ja keksimään ihan jopa omia menetelmiäkin. Juoksarit on kyllä tulevaisuutta, tai no nykyaikaa tuolla Keski-Euroopassa. Suomi on vähän takapajuinen mesta tällä hetkellä agilityssä. Mistä päästääkin ehkä tämän kirjoituksen pointtiin.
Mun ja Kikin meno on jotenkin pysähtynyttä. Me ehkä kehitytään tietyissä jutuissa, mutta ei tää nyt oikein semmoista menoa ole kuin pitäisi. Me tehdään hienosti maksimissaan 10 estettä ja sit tökkää. Missä vika? Mun keskittyminen ei ole sillä tasolla, että saisin tehtyä pidempää pätkää. Olen myös kontrollifriikki ja haluaisin viedä koiraa loppuun asti. Toki irrottaa osaan ja Kick hakee, mutta vedot varsinkin on mulle vaikeita. Ajoitus on ihan tappovaikeaa mulle. Samoin kuin loivat valssit. Suoranaisia kirosanoja, sanoisinko. Mitä pitäisi tehdä? Antaa vähän valua ja saada pidempi ratapätkä tehtyä jollakin tavalla, vaiko keskittyä palastelemaan? Meidän kohdalla vastauksen löytäminen on hyvin helppoa: pidempi pätkä luovuttamatta, välittämättä kaarteista, ihan vain tekemällä! Toki avain menestykseen on koiran itsenäinen osaaminen ja ohjaajan liikkuminen. Ne kun yhdistää, on paketti kasassa. Pelkällä liikkeelläkään ei todellakaan voi saavuttaa mitaleja, koira hidastuu ohjaajasta. Ainakin tässä tapauksessa.
Me ollaan tehty suhteellisen teknisiä ratoja nyt reilu vuosi putkeen ja se näkyy mun ajatusmallissa. Mä teen 5 estettä, palkka. Sit jatkuu hiominen. Toki Kick:n kanssa keskeytetään hyväkin pätkä, jos rima tulee alas. Rimat on meillä aika iso ongelma, neiti kun ei vaan aina viitsi/jaksa/ehdi/pygee nostamaan takajalkojaan. Asiasta täytyy neitoa vähän muistutella. Minä en ole täydellinen ohjaaja, mutta kyllä Kick sen jo tietää. Kyse ei ole päällejuoksukohdista, jossa olisin tyypin tiellä, vaan ihan normihyppytilanteista. Kick:n lihaksisto pitäisi kyllä olla sellaisessa jamassa, että se kykenee suorittamaan, joten siitäkään ei ole kyse.
Luulen, että tähän ahdistukseen parasta lääkettä olisi sujuvat ja helpohkot jopa pitkätkin (yli 25 estettä) radat. Ei tarvitse olla hurjan vaikeita estekulmia, ei mitään erikoista. ihan vain esteitä toistensa perään, jotta molemmat kykenis keskittymään pidempään pätkään. Ensi talveksi haaveilen, että oltaisiin sen tyyppisten baanojen äärellä. Me ei tarvita tällä hetkellä mitään hienoja ohjaustekniikoita enempää, meidän paletti on niiden osalta suhteellisen toimiva, me tarvitaan ASENNETTA. Räkää poskella, hajonneita leluja ja hikisiä, hiekkaisia kuteita. Kovaa meteliä ja tyhjää takkia.
Mukavia treenejä kaikille!
-Heli&Kick
PS. Muistakaa myös nauttia kesän muusta tarjonnasta, unohtamatta relaa! :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti